27. joulu, 2021

Miksi hoitajien kokemaan väkivältaan ei puututa?

Hoitoalaa kuormittaa monetkin tekijät. Palkkaus on liian pieni suhteessa siihen vastuuseen mitä alalla on. Ammattitaitoista henkilöstöä ei ole riittävästi. Näistä on puhuttu paljon, mutta hoitajien kokemasta väkivallasta puhutaan vähemmnän.

Itse olen kokenut sen, miten pienestä ja herttaisesta mummosta on tullut kiroileva, sylkevä ja nyrkkejä heiluttava hoidettava. Sairaus ja lääkitykset muuttavat yhä useammin ihmisen todellista persoonaa. Hoitopaikkojen puute aiheuttaa sen, että ikäihmiset sijoitetaan vain sinne, mistä paikka saadaan. Eri sairaudet vaativat erilaista hoitoa ja ympäristöä ja tämä tulisi aina huomoida hoitopaikkaa miettiessä. Hoitaja on usein se, joka joutuu elämään tätä hoidettavan arkea ja joutuu kokemaan myös sen väkivällan mitä alalla on.


Yhteiskunnassamme kaikenlainen väkivalta on tuomittavaa, mutta silti joka päivä eri puolella Suomea hoitajat joutuvat työssään kokemaan väkivaltaa. Väkivaltaa, jota kenenkään ei tulisi kohdata saati että joutuisi työskentelemään peläten, mihin seuraava isku osuu.
Iso osa näistä väkivaltatilanteista tapahtuu maamme vanhustenhoidossa. Sairaudet ja lääkitykset muuttavat vanhusten käyttäytymistä ja tämän seurauksena hoitajat tulevat usein pahoinpidellyksi työpaikoillaan.
Sairauden myötä pieni herttainen vanhus saattaa muuttua kiroilevaksi, sylkeväksi, raapivaksi, potkivaksi ja lyöväksi vanhukseksi. Aggressiivinen käyttäytyminen lisääntyy usein aina hoitotoimenpiteiden aikana ja pelkästään vaatteiden vaihtamiseen saatetaan tarvita kolmekin hoitajaa. Tästä huolimatta joku hoitajista saa ainakin sylkeä päin kasvojaan.
Näissä tilanteissa ei auta, vaikka vanhukselle kuinka selitetään mitä tehdään. Sanat eivät mene perille.

Tämä on vanhustyön arkea monin paikoin ja tieto lisääntyneestä väkivallasta ei ole uusi, mutta siitä huolimatta asioihin ei ole reagoitu työturvallisuuslain edellyttämällä tavalla.
Työpaikkojen liian pienet hoitajamäärät ja esimiesten voimattomuus ja osittain myös välinpitämättömyys ovat omiaan lisäämään väkivallan uhkaa.
Unohtaa ei kuitenkaan sovi myöskään yhteiskunnan välinpitämättömyyttä vanhusten hyvinvointia kohtaan sekä arvostusta hoitajia kohtaan. Omalta osaltaan niiden puute antavat hiljaisen hyväksynnän hoitajia kohtaan suuntautuvaan väkivaltaan.
Väkivallasta raportoivien määräaikaisissa työsuhteissa olevien hoitajien työsuhteet saattavat päättyä yllättäen tai syy väkivaltaisesta käytöksestä vieritetään hoitajan omaksi syyksi.
Tilanteet tulkitaan herkästi myös hoitajien väkivaltaiseksi toiminnaksi hoitotoimenpiteen aikana vanhusta kohtaan. Todellisuudessa hoitajat yrittävät pitää kiinni vanhuksesta, etteivät tule lyödyiksi ja ettei vanhus loukkaa itseään.
Hoitajille jaetaan varoituksia ja paikoin on jopa irtisanottu sen sijaan, että lisättäisiin henkilökunnan määrää tai edes yritettäisiin jollain tavoin löytää aitoja ratkaisuja tilanteen korjaantumiseen.
Vastuu työturvallisuudesta näissä tilanteissa on aina työnantajan ja syyn vierittäminen hoitajille tai välinpitämätön suhtautuminen väkivaltaan on aina vastuun pakoilua, joka on laissa rangaistava teko.
Ammattiosaston puheenjohtajana olen viime aikoina saanut merkittävissä määrin ilmoituksia välinpitämättömyydestä hoitajien kokemaa väkivaltaa kohtaan.

Ilmoituksen tehneet hoitajat ovat huolissaan omasta turvallisuudestaan mutta myös vanhusten hyvinvoinnista.
Vanhus, joka pelkää koko ajan ja kokee vain puolustavansa itseään, ei voi hyvin. Meistä jokainen voi miettiä minkälaisissa ahdistuksen sekaisissa tunteissa hän joutuu koko ajan elämään.
Mielestäni on huolestuttavaa, että yhteiskunnassamme ei aidosti välitetä lain edellyttämistä asioista. Saati että voisimme keskustella siitä, mikä on inhimillistä ja asiakaslähtöistä hoitoa.
Asia tulee nähdä koko yhteiskuntaa koskettavana ongelmana, johon tulee jatkossa puuttua lain vaatimusten mukaan.
Vanhuksella on oikeus turvalliseen vanhuuteen ja hoitajalla on oikeus työskennellä ilman väkivallan pelkoa.
VIRVE AHO
SuPer 641 ammattiosaston puheenjohtaja